Yhteisen kielen voima

Metsässä on telttakylä. Tai ”oli” olisi oikeampi muoto. Nyt telttakylä on palanut. ”Raunioissa” on useita ihmisiä. Heillä kaikilla on hätä. Osa heistä on loukkaantunut. He eivät osaa kuin itkeä ja huutaa. En ymmärrä sanaakaan. Katson ryhmänjohtajaani kysyvästi. Hän tekee nopean tilannearvion ja ohjaa kuuden hengen ryhmämme lähemmäksi tapahtumapaikkaa. ”Laura, ota vasemmalla lähimpänä oleva mies, makaa maassa!” kuulen ryhmänjohtajamme sanovan.

Lähestyn miestä ja puhuttelen häntä jo kaukaa. Tervehdin häntä suomeksi, mutta en saa vastausta. Sanon saman englanniksi. Ei vastausta. Samalla hän alkaa kovaan ääneen selittämään jotain kielellä, jota en ymmärrä. Mietin sekunnin. Otan aikalisän ja mietin toisenkin. Kuinka pääsen tilanteesta eteenpäin? Kuinka löydämme yhteisen kielen?

Otan miestä kädestä kiinni ja katson silmiin. Tiedän, että toisissa kulttuureissa se, että nainen katsoo miestä silmiin, on jopa epäkohteliasta, mutta nyt en välitä. Hänellä on hätä. Otan kasvoilleni rauhallisen ilmeen ja hymyilen hieman. Kun mies rauhoittuu ja katsoo minua takaisin, irrotan käteni hänen kädestään ja painan käteni rintakehääni vasten. ”Laura”, sanon miehelle. Mies katsoo minua hämillään. Toistan nimeni ja eleeni. Osoitan myös rinnassani olevaa Punaisen Ristin merkkiä. Tämän jälkeen painan käteni miehen rinnalle ja katson kysyvästi. Hän kertoo nimensä. Pieni hymy, välähdys silmissä, käväisee miehen kasvoilla. Olimme löytäneet yhteisen kielen.

Tarina voisi olla tosi. Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat koti-Suomeen, Polvijärven Huhmariin, jossa keväällä 2010 kisasimme Savo-Karjalan piirin ensiapukisoissa. 

Laura

-ensiapuryhmäläinen-

ps. Punaisen Ristin rasisminvastainen viikko on lopuillaan. Ennätät vielä kuitenkin hyvin mukaan. Käy etsimässä ”oma tapasi” olla mukana osoitteesta http://www.luovuennakkoluuloistasi.fi  

Kysymys

Lähteäkö SPR:n ea-ryhmään vai eikö  - siinä joka torstainen kysymys. Jos lähden, niin "altistan" itseni muille. Entä jos "mokaan" ja menetän kasvoni, nöyryytän itseni muiden edessä? Se riski on aina olemassa.

Mutta toisaalta haluan oppia ensiapuryhmän toimintaa. Ja oppiakseni minun on uskallettava lähteä "ihmisten ilmoille" SPR:n kokoontumisiin.

Antakaa anteeksi, jos en aina jaksa tulla tai olen poissaoleva - se on "vain" sairauttani. Sairautta, joka ei aina näy päällepäin, mutta joka on olemassa minussa, syvällä sisimmässäni.

SPR:n toiminnan kautta olen saanut kuitenkin uusia tuttavia ja olen myös, toivon mukaan, oppinut hyödyllisiä ensiaputaitoja.

Kaiken kaikkiaan SPR:n toimintaan mukaan lähteminen on ollut myönteinen kokemus.

Mikko

-ensiapuryhmäläinen-

Pidä huolta

”Pidä huolta itsestäs ja niistä, jotka kärsii --” laulaa Pave Maijanen. Laulun sanoma on aina puhuttanut minua. Pidän biisin ”jytkeestä”, mutta erityisesti sanoista. Oletteko kiinnittäneet huomiota, että laulussa kehoitetaan erityisesti huolehtimaan ensin itsestä ja sitten muista?

Alkuviikosta podin ”huonoa vapaaehtoisomatuntoa”. Tiistaina kokoontui osastomme Henkisen tuen valmiusryhmä, johon ensiapuryhmän lisäksi kuulun. Ryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa. Samalle viikolle osui myös ”virkatyöyöni”. Jo ennen viikon alkua kävin itseni kanssa keskustelua siitä, menenkö tapaamiseen vai en. Voisin toki käydä tapaamisessa ja jatkaa siitä töihin tai voisin yksinkertaisesti nukkua pidempään ja mennä virkeämpänä töihin. Toki jälkimmäisessä tapauksessa ”huonon omatuntoni” kanssa.

Jokin sai silmäni auki. Maanantaina, yövuoron jälkeen heränneenä, luin uusinta Kennelliiton Koiramme lehteä (3/2013, s.76-84). Lehdessä kaksi syöpää sairastavaa naista kertoo koiraharrastuksestaan ja siitä, kuinka koirat antavat voimaa hankaliinkin elämäntilanteisiin. Erityisesti kiinnitin kuitenkin huomiota toisen henkilön kommentiin, jossa hän kertoo Etsijäkoira-harrastuksensa yhteensovittamisesta syöpähoitoihin ja muuhun elämään. Hän painottaa, että keneltäkään ei voida vaatia aina valmiutta lähteä harjoituksiin tai hälytyksiin. Silmäni avautuivat lopullisesti kappaleen viimeisen kommentin luettuani: ”Sama koskee muutakin vapaaehtoistyötä. Vapaudesta, ei kahlitsevista odotuksista, kumpuaa ilo tehdä.”

Vastaus oli nenäni edessä. Joskus täytyy huoltaa itseäänkin. Toisen vaakakupin ”vapaaehtoistyö” ja toisen ”oma hyvinvointi” saivat uusia painoarvoja. Kuten arvaatte, oma hyvinvointi vei voiton.

On autettava ensin itseä, että on kykenevä auttamaan muita. Väsymys, mielessä pyörivä asia tai puolikuntoisuus esimerkiksi flunssan vuoksi ovat varsin hyviä syitä keskittyä vain itseensä. Ihminenhän on luotu kokonaisuudeksi, jonka hyvinvointi koostuu palasista. Näitä palasia ovat fyysinen, psyykkinen, henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi, ja mikäli jossakin näistä on hetkellistäkin huonoutta, ei ihminen voi täydellisen hyvin. Ihmisiähän me vapaaehtoisetkin olemme.

Jäinpä siis nukkumaan kotiin, kun muut kokoontuivat henkisen tuen merkeissä harjoittelemaan ja keskustelemaan. Olen mukana ensi kerralla, mikäli työvuoroni, ja oma hyvinvointini, nämä sallivat.

”Sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa --” 

Laura

-ensiapuryhmäläinen-

Vapaaehtoisen polku - merkillisiä askeleita

Partiotytön tie ensiapukurssille kulki ensin erilaisten suoritusten ja merkkitehtävien kautta Ensiapu-1 kurssille Vuorelassa. Olin lukiolainen, kun kävin Ensiapu-2 kurssin Kuopion kansalaisopistossa Hatsalan koululla. Loppuharjoituksessa oli potilaina SPR Kuopion osaston silloisia ensiapuryhmäläisiä. Harjoituspalautteen lopuksi he kutsuivat mukaan paikallisen ryhmän toimintaan. Ajattelin, että miksei, auttaminen on minulla verissä, olinhan partiolainen jo toisessa sukupolvessa.

Kokoontumiset olivat tuolloin tiistai-iltaisin. Yhden kurssikaverin kanssa mietittiin yhdessä EA-kerhoiltaan menoa ja muutaman kerran otin häneen yhteyttä: "Lähdetäänkö huomenna sinne EA-ryhmään?" Silloin kaksikymmentä vuotta sitten soitettiin lankapuhelimella ja sovittiin asiat hyvissä ajoin etukäteen. Milloinkaan tuolle kaverille ei sopinut, mutta en lannistunut siihen. Minä halusin mukaan katsomaan ja kokemaan itse, millaista on olla ensiapuryhmäläinen.

Niinpä yhtenä helmikuisena tiistaina, tasan 20 vuotta aiemmin, kuin Laura avasi tämän vapaaehtoisten blogin, suuntasin kulkuni Puijonkatu 9 Kuopiossa. Kävelin ennestään tuntemattoman rappukäytävän kierreportaat ylös ja soitin arasti ovikelloa. Minua jännitti ja mietin, että tunnenkohan sieltä ketään. Kerhotilaan astuttuani katseeni kiersi huonetta, olihan siellä ne harjoituksessa olleet "potilaat" ja huomasin yhden lukiotoverini, Tuijan, istuvan yksin. Menin hänen viereensä ja niin sain kuulla lisää ensiapuryhmästä ja silloin kerhoillan aiheena olleista väestönsuojelusta ja kotivarasta.

Tiistaisin kokoonnuimme harjoittelemaan erilaisia taitoja, kuten tajuttoman ensiapua, elvytystä, haavan sitomista ja 3K:ta sekä auttamiseen liittyviä asioita: alkusammutusta, etsintää jne. Vuoden päästä keväällä pääsin jo mukaan päivystyspalvelukurssille ja sitä myöten mukaan ensiapupäivystyksiin monenlaisiin tapahtumiin. Silloin sain jo lisätehtävää myös ensiapuryhmän sihteerinä. Muutaman vuoden päästä kävin EA-3 kurssin Nipas-Tahkolla. Tuo EA-3-kurssi on edelleenkin perusteellisempi ensiapuharjoitus- ja ryhmätoimintakurssi, jossa kaikki ovat vuorollaan potilaan, auttajan ja harjoituksen suunnittelijan ja järjestäjän rooleissa.

Kun harrastukselle antaa pikkusormen, se vie pian koko käden. Lukion jälkeinen vuosi oli elämässäni yksi monipuolisimpia: Olin välillä melkein kokopäiväinen vapaaehtoinen. Tutuksi tulivat Pelastusopiston harjoituksissa potilaana olo, Veripalvelun liikkuvan yksikön vapaaehtoistehtävät, ensiapupäivystäjänä toimiminen, etsintäketjussa kadonneen etsiminen, Nälkäpäivä-lipaskerääjänä olo ja Punaisen Ristin esitteleminen kouluilla tai torilla. Puolet tuosta vapaavuodesta tein koulunkäyntiavustajan töitä ja toki vapaa-ajalla silloinkin SPR-vapaaehtoisuus vei mennessään. Varmasti elämäni merkittävin askel oli tuo ensimmäinen ensiapuryhmän kerhoilta helmikuussa 1993. Tuon kerhoillan alustajan, Jounin, kanssa päätimme muutamaa vuotta myöhemmin jakaa elämämme mittaisen yhteisen matkan.

Näinä kahtena vuosikymmenenä olen saanut Punaisen Ristin toiminnassa monia uusia ystäviä niin Kuopiosta kuin ympäri Suomeakin. Olen saanut mahdollisuuden opiskella Punaista Ristiä ja ryhmänjohtamista lisää muun muassa Ensiapu-PROMO ja Järjestökouluttaja-koulutuksissa. Ja nyt tiedottajan tehtävissä minulla on etuoikeus ja oivallinen mahdollisuus kertoa laajasti osastomme vapaaehtoistoiminnasta kaikille kiinnostuneille ihmisille.

Punaisessa Ristissä minusta parasta on se, että jokaiselle löytyy omanlainen ja itselle sopiva vapaaehtoisen polku. Jokainen saa itse vaikuttaa siihen ja kertoa minkä verran on valmis antamaan vapaa-ajastaan yhteiseen hyvään ja auttamiseen. Otetaan yhdessä merkityksellisiä vapaaehtoisen askeleita!

Heli Nuutinen

tiedottaja

SPR Kuopion osasto 

15 tuntia

Joskus tunnit ovat pidempiä kuin 60 minuuttia. Varsinkin, jos tunteja ja minuutteja alkaa kertymään. Kuinka pitkiksi ne voivatkaan venyä? Kuinka hitaasti aika voi kulkea?

Olepa 15 tuntia töissä. Tunnit pitenevät kuluessaan. Viimeiset tunnit hidastavat kulkuaan entisestään. Festareilla päivystämässä sama 15 tuntia menee hyvin nopeasti. Kuuntelet muutaman bändin, liikut alueella ja jammailet muiden mukana. Kohta olet jo omassa punkassasi nukkumassa.

Hädän hetkellä 15 tuntia on ikuisuus.

Puheenjohtajamme Jounin kirjoitus sai minut muistelemaan lähivuosien katastrofeja, joista puhuttiin ja uutisoitiin paljon. Me kaikki muistamme vuonna 2010 sattuneen Haitin maanjäristyksen. Suomessa ensimmäiset toimenpiteet katastrofin uhrien auttamiseksi käynnistettiin vain 2,5 tuntia järistyksen tapahduttua. Tunti tämän jälkeen maailmalle levisi tieto, ettei Haiti pärjää yksin tilanteen kanssa. Avunpyyntö Kansainväliselle Punaiselle Ristille lähtee samantien Haitista eteenpäin. On tapahtunut jotain todella vakavaa.

Samaan aikaan, kun Geneve vastaanottaa viestiä avun tarpeesta, ovat suomalaiset jo toimimassa "varmuuden vuoksi". Kun avunpyyntö tavoittaa Geneven koordinoimana Suomen, on ennätetty tehdä paljon valmisteluja. Kuusi ja puoli tuntia järistyksen jälkeen ensimmäinen suomalainen auttaja on valmistettu matkaan arvioimaan ja koordinoimaan avun tarvetta järistysalueella. 15 tunnin kuluttua järistyksestä suomalainen auttaja, osana kansainvälistä tiimiä, on ilmassa matkalla Haitiin.

Perillä Haitissa auttajaryhmä on vajaa vuorokausi järistyksestä.

Palataan hetkeksi takaisin Suomeen ja normaaliin elämäämme. Katson kelloa, 05.33. Olen jälleen "virkatyövuorossani" tavannut paljon ihmisiä, ollut osa heidän elämäänsä ja auttanut heitä senhetkisessä hädässään. Työvuoroni aikana olen selittänyt kertoja toisensa jälkeen, että kaikki on kunnossa, että lääkäri tulee, kun on teidän vuoronne ja että teitä ei ole unohdettu, kyllä kaikki järjestyy. Odottavan aika on pitkä. 15 tunnin työvuoroni aikana potilaat ovat ennättäneet vaihtua useasti. Avun tarvitsijoita on paljon. Onneksi on myös auttajia sekä virkatyössään että vapaaehtoisena.

Kotiin lähtiessäni katson puhelinta: Ei etsintähälytysviestejä, ei tarvetta henkiselle tuelle. Voin jälleen huokaista tyytyväisenä ja kaivautua omaan sänkyyni lämpimän peiton alle. Vaikka lähiseudullani on kaikki tällä hetkellä hyvin, paikallinen Punainen Risti on valveilla auttamaan tarvittaessa.

Avun perille saannista Haitiin voit lukea osoitteesta http://www.punainenristi.fi/tutustu-punaiseen-ristiin/tyomme-maailmalla/avun-muodot/katastrofityo/katastrofin-aikaan Samaa sivua olen myös käyttänyt lähteenä tätä blogitekstiä kirjoittaessani.

Laura

-ensiapuryhmäläinen-

Olemme kaikki osa avun ketjua

Jos kotikulmillasi joskus tapahtuisi jokin katastrofi, Punaisen Ristin ensiapukursseilla saadut ensiaputaidot ja naapuriapu olisivat heti käytössä. SPR:n paikallisen osaston vapaaehtoiset olisivat viranomaisten ohella ensimmäisiä avun antajia. Ja pian apuun saataisiin naapurikuntienkin SPR-vapaaehtoiset.

Aivan samoin toimivat Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun ihmiset kaikkialla maailmassa. Kuten täällä Kuopiossa, he ovat ensimmäisiä auttamassa omissa asuinkunnissaan.

Punainen Risti on viime päivinä puhunut paljon niin sanotuista hiljaisista katastrofeista. Hiljainen katastrofi on sellainen, josta maailma ei kuule. Katastrofi on hiljainen mm jos kuolleita ei ole kovin paljoa, sijainti ei kiinnosta, sama asia tapahtui juuri jossain muualla tai viime vuonna samassa paikassa, tai jokin kiinnostavampi uutinen valtaa kaiken tilan. Punaisen Ristin mukaan yhdeksän kymmenestä maailman katastrofista on hiljaisia.

Usein hiljaisuus merkitsee, ettei ulkopuolista apua ole tarjolla, ei rahaa eikä muutakaan. Tällöin auttamaan pystyvät vain ne, jotka auttavat kotikonnuilla omiaan, kuten Punaisen Ristin ja Puolikuun ihmiset tekevät. Punaisella Ristillä on lisäksi puolellaan se etu, että järjestö pystyy tekemään työtään kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien auttamiseksi sielläkin minne muut eivät poliittisista, uskonnollisista tai muista vastaavista syistä pääse.

Punaisen Ristin hiljaisten katastrofien kampanja tutki miten tiedotusvälineet suhtautuvat erilaisiin katastrofeihin. 90 prosenttia maailman katastrofiuutisista käsitteli vuoden mittaisen tutkimusjakson aikana vain yhtä aihetta: lokakuussa 2012 USA:n itärannikolle iskenyttä hirmumyrsky Sandya. Saman myrskyn tuhot Karibialla saivat osakseen 6,76 prosentin osuuden mediatilasta, ja vertailussa mukana olleet 11 muuta katastrofia eri puolilta maailmaa vain 3,83 % osuuden. Moni varmasti muistaakin Sandyn rantautumassa New Yorkiin, mutta kuuliko joku mitään Tadzhikistanin maanjäristyksestä, Ecuadorin tulvista tai Kambodzhan ruokaongelmista?

SPR:n Kuopion osasto ja kaikki kuopiolaiset ovat mukana Punaisen Ristin avun arvokkaassa ja korvaamattomassa ketjussa niin maailman huomion kohteena olevissa kuin hiljaisissakin katastrofeissa.

SPR:n katastrofirahastoa ylläpidetään suomalaisten tekemillä lahjoituksilla. Veronmaksajina me rahoitamme myös ulkoasiainministeriön ja EU:n humanitaariseen toimintaan myöntämät avustukset. Katastrofirahastosta saadaan tunnissa liikkeelle rahaa auttamaan silloin kun tarve on kaikkein kiireisin. Tästä valmiudesta ja auttamiskyvystä voimme me kaikki kuopiolaisetkin olla syystä ylpeitä.

Hiljaisista katastrofeista saat lisätietoa nettisoitteesta www.punainenristi.fi/hiljaisetkatastrofit

Jouni Nuutinen

puheenjohtaja

SPR Kuopion osasto