perjantai 14. marraskuuta 2014

Toiveet

Eilen ensiapuryhmämme vieraana luennoi pakolaisterveydenhoitaja Leila Savolainen. Leila kertoi elävästi kokemuksistaan Iranissa ja Libanonissa, joissa hän on ollut osana delegaatioryhmää valitsemassa Suomeen otettavia kiintiöpakolaisia. Luentonsa lopuksi hän kokosi yhteen asioita, jotka meidän jokaisen tulisi muistaa kohdatessamme maahanmuuttajataustainen henkilö.

Yleensä ”äänekäs” joukkomme istui hiiren hiljaa kuunnellen. Leilan kertomukset herättivät varmasti jokaisessa meissä erilaisia ajatuksia. Itselleni päällimmäiseksi nousi kiitollisuuden tunne. Olin todella kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä ja asua Suomessa aikana, jolloin sodan, vainon tai muuten henkeni menettämisen uhka on mitättömän pieni. Mieleeni nousi samalla myös suunnaton suru siitä, mitä ihmiset joutuvat kokemaan.

Erityisesti minua kosketti kertomus lapsesta, joka oli jäänyt Syyriassa pommitusten alettua kadulle ja nähnyt kaiken pahan tapahtuvan. Kuinka pieni lapsi voi sellaisesta selvitä? Olen ”tottunut” kohtaamaan työssäni kuolemaa. Toisissa tilanteissa ihmiset vain nukkuvat rauhallisesti ikiuneen, toisissa yritämme pelastaa väkivallan seurauksena pahoin loukkaantuneet henkilöt. Kuolema on kuitenkin yhtä pysyvä minun silmieni kuin noiden lasten silmien edessä. On olemassa yksi asia, joka erottaa minut noista kauheuksia nähneistä lapsista: Minä olen aikuinen ja koulutettu työhöni. Lapset ovat viattomia, keskellä pelkoa, kauhua ja ymmärtämättömyyttä. Erään pikkulapsen suurimmat toiveet olivat päästä vielä kerran kouluun, pelata jalkapalloa ja että kukaan ei vahingoittaisi hänen läheisiään. Arki Syyriassa on aivan toista kuin arki Suomessa.

Punaisen Ristin perusajatuksena on auttaa ihmisiä hädässä ja olemmekin maailman suurin humanitääristä apua antava järjestö. Avun antamista määrittelee lähinnä vain yksi ehto, se kuka on eniten hädässä, saa avun ensimmäisenä. Näemme vain ihmiset, emme uskontoja, puolueita tai puolia. Jokaisella ihmisellä on lähtökohtaisesti samat tarpeet. Muistaen tämän ja toimien omien periaatteidemme kautta olemme onnistuneet auttamaan ihmisiä ympäri maailmaa.

Lopuksi minäkin esitän toiveen: Toivon, että meistä kukin pyrkisi omalla toiminnallaan edistämään pienen pojan toiveiden toteutumista, sillä uskon, että vastaavanlaisia toiveita esittää maailmassa moni muukin kuin tämä yksi pieni poika. 

Laura T.
-ensiapuryhmäläinen-

tiistai 4. marraskuuta 2014

Vierailu Harjamäen mielisairaalamuseoon

Ensiapuryhmä vietti jälleen (syksy onkin kiitettävästi "raadettu" sekä teorian että harjoittelun parissa) hieman erilaisen ryhmäillan käyden tutustumassa Siilinjärvellä sijaitsevaan Harjamäen mielisairaalamuseoon. Vuonna 1926 toimintansa aloittanut Harjamäen sairaala oli toimiessaan yksi Suomen suurimmista psykiatrisista sairaaloista yli 900 potilaallaan ja 600 työntekijällään. Toiminta Harjamäessä loppui vuonna 1997. Museo vie mukanaan Harjamäen ja psykiatrisen hoidon historiaan. 

Ensiapuryhmäläiset ovat koonneet valokuvia ja ajatuksia käynnistään museossa.

Ryhmäläiset kuuntelemassa museoamanuenssin kertomuksia sairaalasta. Kuva: Heli Nuutinen
Helin ajatuksia:
"En ollut aiemmin käynyt tuolla, vaikka Siilinjärvi on synnyinkuntani. Museotyöntekijä osasi kertoa todella mielenkiintoisesti ja monipuolisesti sairaalan historiasta ja vaiheista. Erityisesti jäi mieleen, kuinka kädentaitojen / askartelun ohjaus tuli vasta 50-l (? muistinko oikein). Monet nykypäivänäkin käytössä olevat sanonnat ovat alkaneet hyvinkin konkreettisista ja oikeista tilanteista: Tekee töitä kuin hullu, lyödä päätänsä seinään,..." 
 Laura T.:n ajatuksia:
"On hienoa, että psykiatrista hoitoa on ajan saatossa kehitetty eteenpäin. Vaikka Harjamäen alkuaikoinakin hoitajat ja lääkärit ovat tehneet parhaansa, ovat hoitomuodot olleet kaikinpuolin raakoja ja rankkoja. Eniten kuitenkin mieltäni lämmitti ajatus siitä, että inhimillisyyttä on ollut ilmassa. Potilaat ovat muun muassa päässeet mukaan pelto-, metsä- ja puutarhanhoitotöihin, työterapia oli siis ollut yksi suurimmista hoitomuodoista. Toki terapiasta saatu hyötykin (potilaat nukkuivat paremmin yöt tehtyään töitä) oli ilmeinen."

Laura K.:n ajatuksia
Oli kyllä ajatuksia herättävä vierailu. Juuri kuten kaimakin kirjoitti: hoitomuotojen raakuus "nykykansalaisen" silmin oli melko shokeeraavaa, mutta toisaalta tämä pisti pohtimaan, mikä on esim. hoitomuotojen kehityssuunta tulevaisuutta ajatellen. Onko kymmenien eri pillerien syöttäminen ja potilaan lääkitseminen hiljaiseksi se "oikea" tapa hoitaa mielen sairauksia vai voitaisiinko sairaanhoidossa nykyäänkin hyödyntää enemmän terapiaa, jossa ollaan läsnä ihminen ihmiselle. Jossa keskitytään hyvinvoinnin kulmakiviin: läsnäoloon ja kuunteluun, ihmisen fyysiseen ja henkiseen aktivointiin sekä hyväksyviin asenteisiin. Nämä onneksi ovat jo peruspilareita SPR:n toiminnassa :) 
Kuva: Heli Nuutinen