Yleensä ”äänekäs” joukkomme istui hiiren hiljaa kuunnellen. Leilan kertomukset herättivät varmasti jokaisessa meissä erilaisia ajatuksia. Itselleni päällimmäiseksi nousi kiitollisuuden tunne. Olin todella kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä ja asua Suomessa aikana, jolloin sodan, vainon tai muuten henkeni menettämisen uhka on mitättömän pieni. Mieleeni nousi samalla myös suunnaton suru siitä, mitä ihmiset joutuvat kokemaan.
Erityisesti minua kosketti kertomus lapsesta, joka oli jäänyt Syyriassa pommitusten alettua kadulle ja nähnyt kaiken pahan tapahtuvan. Kuinka pieni lapsi voi sellaisesta selvitä? Olen ”tottunut” kohtaamaan työssäni kuolemaa. Toisissa tilanteissa ihmiset vain nukkuvat rauhallisesti ikiuneen, toisissa yritämme pelastaa väkivallan seurauksena pahoin loukkaantuneet henkilöt. Kuolema on kuitenkin yhtä pysyvä minun silmieni kuin noiden lasten silmien edessä. On olemassa yksi asia, joka erottaa minut noista kauheuksia nähneistä lapsista: Minä olen aikuinen ja koulutettu työhöni. Lapset ovat viattomia, keskellä pelkoa, kauhua ja ymmärtämättömyyttä. Erään pikkulapsen suurimmat toiveet olivat päästä vielä kerran kouluun, pelata jalkapalloa ja että kukaan ei vahingoittaisi hänen läheisiään. Arki Syyriassa on aivan toista kuin arki Suomessa.
Punaisen Ristin perusajatuksena on auttaa ihmisiä hädässä ja olemmekin maailman suurin humanitääristä apua antava järjestö. Avun antamista määrittelee lähinnä vain yksi ehto, se kuka on eniten hädässä, saa avun ensimmäisenä. Näemme vain ihmiset, emme uskontoja, puolueita tai puolia. Jokaisella ihmisellä on lähtökohtaisesti samat tarpeet. Muistaen tämän ja toimien omien periaatteidemme kautta olemme onnistuneet auttamaan ihmisiä ympäri maailmaa.
Lopuksi minäkin esitän toiveen: Toivon, että meistä kukin pyrkisi omalla toiminnallaan edistämään pienen pojan toiveiden toteutumista, sillä uskon, että vastaavanlaisia toiveita esittää maailmassa moni muukin kuin tämä yksi pieni poika.
Laura T.
-ensiapuryhmäläinen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti