Osastomme on saanut käyttöönsä
uusia sadeviittoja. Jokseenkin isoja ovat. Niiden alle mahtuu ongelmitta ja siltikin se viistää maata. Putouksen
Vuoden sketsihahmo -kilpailun innoittamana päätimme testata,
montako ”Sisko Sikiötä” viitan alle mahtuukaan. Kolme, ja jos
olisimme tiivistäneet, mukana olisi mennyt neljäskin. Sain valokuvan muistoksi ja jäin hymyillen miettimään kulunutta vuotta (pohdin,
mitä edellisen korttitestin jälkeen olikaan ehtinyt tapahtua) ja
sen mukanaan tuomia kokemuksia.
Viime syyskuussa juhlimme osaston
60-vuotista taivalta. Juhlan yhtenä ohjelmana oli huomionosoitusten
jakaminen. Siinä seuratessani tapahtumaa mieleeni nousi ajatus
ihmisten erilaisuudesta. Joukko eri-ikäisiä, erilaisessa
elämäntilanteessa olevia ja eri tavoin Punaisen Ristin toiminnassa
mukana olleita miehiä ja naisia seisoi pääsihteeri Kristiina
Kumpulan ja osaston puheenjohtaja Jouni Nuutisen edessä
juhlavaatteissaan ja -kampauksissaan vastaanottamassa
huomionosoituksiaan. Erilaisuudesta huolimatta pystyin näkemään
paljon samankaltaisuuksia heissä kaikissa.
He kaikki olivat ylpeitä
huomionosoituksistaan: aktiivimerkeistä, ansiomerkeistä ja
ansiomitaleista. Heistä kaikista huokui syvältä ilo siitä, että
heitä muistetaan ja kiitetään työstä, jota he ovat tehneet
toisten hyväksi. Heistä näki myös selvästi sen, että he
tahtoivat antaa yhä enemmän itsestään, koska kokivat, ettei se
ole laisinkaan hankalaa. Toisaalta heistä paistoi myös pelko siitä,
ovatko he kuitenkaan antaneet itsestään kaikkea ja pystyvätkö he
enempään tai muuhun.
Kaikista eniten kiinnitin kuitenkin
huomiota rivissä seisoneiden yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Ollessaan
onnellisia omasta huomionosoituksestaan, he jokainen ottivat osaa
myös toisten iloon. Entäpä he, joita juhlassa ei sillä kertaa
palkittu? He olivat täysillä mukana toisten ja Punaisen Ristin
juhlassa, sillä oikeastaan juhlassa kaikki olivat palkittuja. Ilman
meitä jokaista ja panostamme vapaaehtoistoiminnassa osastomme ei
kykenisi toimimaan niin monimuotoisena kuin se nyt toimii.
Jälleen kerran sain ymmärtää, että
erilaisuus on rikkaus. Siinä missä toinen kykenee osallistumaan
ensiapupäivystäjänä Viinijuhlille tai päihdetyöntekijänä
festareille, toinen vierailee vanhuksen luona kerran kuussa ystävänä.
Toinen kokee helpoimmaksi osallistua toimintaan Nälkäpäivä-kerääjänä,
kun taas toinen on valmis lähtemään silloin, kun joku tarvitsee
kuuntelijaa kohtaamansa kriisin keskellä. Jokaiselle rivissä
seisoneelle ja juhlassa mukana olleelle oli löytynyt oma paikkansa
”saman sadeviitan alla”.
Laura
-ensiapuryhmäläinen-