Saman sadeviitan alla

Osastomme on saanut käyttöönsä uusia sadeviittoja. Jokseenkin isoja ovat. Niiden alle mahtuu ongelmitta ja siltikin se viistää maata. Putouksen Vuoden sketsihahmo -kilpailun innoittamana päätimme testata, montako ”Sisko Sikiötä” viitan alle mahtuukaan. Kolme, ja jos olisimme tiivistäneet, mukana olisi mennyt neljäskin. Sain valokuvan muistoksi ja jäin hymyillen miettimään kulunutta vuotta (pohdin, mitä edellisen korttitestin jälkeen olikaan ehtinyt tapahtua) ja sen mukanaan tuomia kokemuksia.

Viime syyskuussa juhlimme osaston 60-vuotista taivalta. Juhlan yhtenä ohjelmana oli huomionosoitusten jakaminen. Siinä seuratessani tapahtumaa mieleeni nousi ajatus ihmisten erilaisuudesta. Joukko eri-ikäisiä, erilaisessa elämäntilanteessa olevia ja eri tavoin Punaisen Ristin toiminnassa mukana olleita miehiä ja naisia seisoi pääsihteeri Kristiina Kumpulan ja osaston puheenjohtaja Jouni Nuutisen edessä juhlavaatteissaan ja -kampauksissaan vastaanottamassa huomionosoituksiaan. Erilaisuudesta huolimatta pystyin näkemään paljon samankaltaisuuksia heissä kaikissa.

He kaikki olivat ylpeitä huomionosoituksistaan: aktiivimerkeistä, ansiomerkeistä ja ansiomitaleista. Heistä kaikista huokui syvältä ilo siitä, että heitä muistetaan ja kiitetään työstä, jota he ovat tehneet toisten hyväksi. Heistä näki myös selvästi sen, että he tahtoivat antaa yhä enemmän itsestään, koska kokivat, ettei se ole laisinkaan hankalaa. Toisaalta heistä paistoi myös pelko siitä, ovatko he kuitenkaan antaneet itsestään kaikkea ja pystyvätkö he enempään tai muuhun.

Kaikista eniten kiinnitin kuitenkin huomiota rivissä seisoneiden yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Ollessaan onnellisia omasta huomionosoituksestaan, he jokainen ottivat osaa myös toisten iloon. Entäpä he, joita juhlassa ei sillä kertaa palkittu? He olivat täysillä mukana toisten ja Punaisen Ristin juhlassa, sillä oikeastaan juhlassa kaikki olivat palkittuja. Ilman meitä jokaista ja panostamme vapaaehtoistoiminnassa osastomme ei kykenisi toimimaan niin monimuotoisena kuin se nyt toimii.

Jälleen kerran sain ymmärtää, että erilaisuus on rikkaus. Siinä missä toinen kykenee osallistumaan ensiapupäivystäjänä Viinijuhlille tai päihdetyöntekijänä festareille, toinen vierailee vanhuksen luona kerran kuussa ystävänä. Toinen kokee helpoimmaksi osallistua toimintaan Nälkäpäivä-kerääjänä, kun taas toinen on valmis lähtemään silloin, kun joku tarvitsee kuuntelijaa kohtaamansa kriisin keskellä. Jokaiselle rivissä seisoneelle ja juhlassa mukana olleelle oli löytynyt oma paikkansa ”saman sadeviitan alla”.

Laura

-ensiapuryhmäläinen-