Kuinka minusta tuli Kaveri

Katsoin viime keväänä televisiosta Duudsonit tuli taloon –sarjaa. Eräässä jaksossa Duudsonit oli kutsuttu pitämään seuraa ja tsemppaamaan nuoria aikuisia, jotka eivät olleet onnistuneet löytämään ystäviä pieneltä paikkakunnalta. Liikutuin todella, kun eräs heistä kertoi kyyneleet silmissä, miten raskasta on olla yksinäinen. Se sai minut liikkeelle.

Ilmoittauduin melko piakkoin mukaan SPR:n Kaveriksi-toimintaan, jonka mainoksia olin nähnyt ympäri kaupunkia. Muutama viikko sen jälkeen kävin juttelemassa toiminnan vetäjien kanssa kahvikupposen ääressä. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun minulle löytyi kaveri.

Muistan ensimmäisen tapaamiseni. Olimme viestitelleet kaverini kanssa WhatsAppissa ja sopineet tapaamisen satamaan, jonka lähellä kaverini asui. Pyöräillessäni satamaan mietin, mistä voisimme kaverini kanssa puhua, jos kiusallinen hiljaisuus yllättäisi. Sellaista ongelmaa ei kuitenkaan tullut. Heti ensimetreiltä lähtien kaverin kanssa oleminen tuntui erittäin luontevalta – aivan kuin olisin tuntenut hänet jo vuosia.

Tuon jälkeen olemme käyneet yhdessä useampaan kertaan kahvilla, hampparilla ja shoppailemassa. Olen kyläillyt hänen luonaan ja kävin tsemppaamassa häntä myös sairaalassa osastojakson aikana. Olemme viestitelleet niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Sitähän varten kaverit ovat!

Lupauduin tämän vuoden alussa mukaan auttamaan Kaveriksi-toiminnan vetämisessä. Uskon, että saamme neljän mimmin voimin jatkettua toiminnan pyörittämistä niin hyvin, että monia uusia kaverisuhteita saadaan alulle tänäkin vuonna. 

Kuva: Minna Heikkinen

Ystävät ovat kuin suklaamurusia elämän pikkuleivässä.

Terkuin,
Maiju, Kaveriksi-toiminnasta