Metsässä on telttakylä. Tai ”oli”
olisi oikeampi muoto. Nyt telttakylä on palanut. ”Raunioissa” on
useita ihmisiä. Heillä kaikilla on hätä. Osa heistä on
loukkaantunut. He eivät osaa kuin itkeä ja huutaa. En ymmärrä
sanaakaan. Katson ryhmänjohtajaani kysyvästi. Hän tekee nopean
tilannearvion ja ohjaa kuuden hengen ryhmämme lähemmäksi
tapahtumapaikkaa. ”Laura, ota vasemmalla lähimpänä oleva mies,
makaa maassa!” kuulen ryhmänjohtajamme sanovan.
Lähestyn miestä ja puhuttelen häntä
jo kaukaa. Tervehdin häntä suomeksi, mutta en saa vastausta. Sanon
saman englanniksi. Ei vastausta. Samalla hän alkaa kovaan ääneen
selittämään jotain kielellä, jota en ymmärrä. Mietin sekunnin. Otan
aikalisän ja mietin toisenkin. Kuinka pääsen tilanteesta
eteenpäin? Kuinka löydämme yhteisen kielen?
Otan miestä kädestä
kiinni ja katson silmiin. Tiedän, että toisissa kulttuureissa se, että nainen katsoo miestä silmiin, on
jopa epäkohteliasta, mutta nyt
en välitä. Hänellä on hätä. Otan kasvoilleni rauhallisen ilmeen
ja hymyilen hieman. Kun mies rauhoittuu ja katsoo minua takaisin,
irrotan käteni hänen kädestään ja painan käteni rintakehääni
vasten. ”Laura”, sanon miehelle. Mies katsoo minua hämillään.
Toistan nimeni ja eleeni. Osoitan myös rinnassani olevaa Punaisen
Ristin merkkiä. Tämän jälkeen painan käteni miehen rinnalle ja
katson kysyvästi. Hän kertoo nimensä. Pieni hymy, välähdys silmissä, käväisee miehen kasvoilla. Olimme löytäneet yhteisen
kielen.
Tarina voisi olla tosi.
Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat koti-Suomeen, Polvijärven
Huhmariin, jossa keväällä 2010 kisasimme Savo-Karjalan piirin
ensiapukisoissa.
Laura
-ensiapuryhmäläinen-
ps. Punaisen Ristin
rasisminvastainen viikko on lopuillaan. Ennätät vielä kuitenkin
hyvin mukaan. Käy etsimässä ”oma tapasi” olla mukana
osoitteesta http://www.luovuennakkoluuloistasi.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti